Tarinan opetus

Loppu hyvin, tai ainakin paremmin.

Kirjoitin tämän viikon alussa aiheesta, joka oli kaivellut mua jo pidemmän aikaa. Aiheesta, josta olisi voinut kirjoitella jo kuukauden päivät takaperin. Puhun tässä yhteydessä nyt tiistain postauksen loppupäästä, siitä avautumisesta. 

Tämä oli jälleen yksi niistä aihepiireistä, mistä en ehkä niin mielelläni postaile. Miksi? Koska tiedän varsin hyvin, kuinka monet nuoret urheilijanalut tätäkin blogia lueskelevat. Yritän kuitenkin muistaa, että motivoinnin ja inspiraation lisäksi tämä blogi on mun tapani yrittää availla mun omia ajatussolmujani. Kirjoittamalla mä hahmotan paremmin sen, mistä on ehkä hankala puhua. Kirjoittaminen on mulle ensimmäinen askel asioiden käsittelyyn - kuten oli tässäkin tilanteessa.

Henkilökohtaisesti mun on aina tosi vaikea konkreettisesti puhua toisille mun ajatuksistani tai ongelmistani (/''ongelmistani'') - ihan vaan, koska tuntuu, etten löydä sanoja - tai niitä oikeita sanoja. Kävi kuitenkin niin, että eilen treenien jälkeen jäin about tunniksi juttelemaan mun koutsini kanssa näistä asioista, mistä nyt viimeksi kirjoittelin... Ja kiva kai se on myöntää, että olihan tuolle puimiselle tarpeensa. 

Se on kyllä jännittävää, kuinka asiat tajuaa vasta silloin, kun ne oikeasti sanoo ääneen. Siksi ehkä se puhuminen onkin niin hankalaa - eihän kukaan halua myöntää mahdollisesti virheellistä ajatusmalliansa? Sen myöntäminen kuitenkin keventää ja valaisee kummasti. 

Mutta pitäähän sekin myöntää, että on tää urheileminen vaikeaa. Mitä korkeammalla tasolla treenataan ja kisataan, sitä suuremmaksi psyykkinen kuorma kasvaa. Mitä paremmaksi urheilija taidollisesti (ja fyysisesti) kehittyy, sitä suuremmaksi psyykkisen hyvinvoinnin tarve kasvaa. Täytyy taas muistaa, että urheilijat ovat kuitenkin aina kovin yksilöllisiä (No oho, Sherlock!), ja kaikilla psyykkinen hyvinvointi (tai -pahoinvointi) voi ilmetä aivan eri tavoin. Toisilla kärsii treenaaminen, toiset alisuoriutuvat usein kilpailuissa ja joillain saattaa hajota pää ihan vaan yksityiselämän takia. Yksi on kuitenkin varmaa: ei se ongelma itsestään häviä. Mikäli siis koet, että sulla on vaikeuksia käsitellä jotain (urheilu)elämäsi osa-aluetta, niin yritä kertoa siitä jollekkin. Ajatus siitä, että puhuminen auttaa, on ehkä oikeasti totta. 

MÄ OON OLLU NÄIN SÖPÖ. (2011)

Mulla on aivan järjettömästi vielä asioita, joita mun pitää yrittää itselleni vielä selvittää. On paljon asioita, joita mun pitää yrittää käydä läpi. Tämä oli kuitenkin hyvä alku. 

Kirjoitan myös vaikeista asioista, koska niistä kirjoittaminen auttaa mua. Kirjoitan myös vaikeista hetkistä, koska usein en ole niiden kanssa yksin. Kirjoitan vaikeista aiheista, koska niiden vaikeuksien kautta voin näyttää muille, että ei se munkaan elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista - ja että kaikesta voi selvitä.

Mutta ennen kaikkea kirjoitan näistä sen takia, että voisin ehkä joskus itse olla se ihminen, joka voi auttaa jotakuta toista. 

c Emmi Kähkönen, Ystäväni hevonen 2015

Mulla menee jälleen siis paremmin. Yritän ottaa aika iisisti nyt elämäni kanssa ilman turhia paineita.

Koulussa on kivaa ja vikellys sujuu ihan odotuksien mukaan. Kyllä se tästä.. :D