sydämen asioita

Moi.

Nyt mulla ei löydy tähän alkuun kyllä mitään suurta ja ihmeellistä aforismia, joka valaisisi monen pienen ihmisen polkuja, mutta ehkä me pärjäämme ilmankin. 

Mä olen viime aikoina löytänyt jonkin sortin rauhan, mikä on käsittämätön juttu. Pitkään kesällä pelkäsin alkavaa syksyä, koska tiesin sen tuottavan mulle tuskaa ja stressiä. treenit. kisat. valmennukset. kirjotukset. kaikki muut koulujutut. kun. aika. ei. vain. riitä.

Nyt kuitenkin olen onnistunut yllättämään jopa itseni. Päätin, että seuraavan kuukauden panostan kirjotuksiin. Koska kisakauden tärkeimmät kisat on jo aika lailla taputeltu, ei omista treeneistä tarvitse stressata. Päätin, että nämä pari viikkoa omistan pänttäämiselle & kun kirjoittelut on kirjoitettu, on aika palata kunnolla oman urheilu-urani pariin. 

Vaikka aikaa ei sosiaaliselle elämälle ole yhtään aiempaa enempää, on ihana välillä hengähtää. Kun päälle ei paina stressi läksyistä, kirjoituksista. vikellyksestä, omista treeneistä, koutsaamisesta ja kaikesta turhasta yhtä aikaa, on helpompi hengittää. Pitää muistaa, että levossa se kaikki kehitys loppupeleissä tapahtuu.

Viime aikoina on tapahtunut (& tulee tapahtumaan) pieniä kivoja juttuja, joista en olekaan blogin puolella maininnut. Tässä niistä muutama:

♥ Kävin kirjastossa lainaamassa pari urheilupsykologian opusta... Aaaah, oon taas oppinut niin paljon! Tykkääntykkääntykkään!

♥ Olin koutsina mukana Kangasalan kisoissa, joissa meidän sankarit olivat täyttä KULTAA! #proudcoach

♥ Mun pienet pääsevät myös esiintymään Laaksolle GP-finaaliin (tulevana viikonloppuna!!) ja HIHSiin. #morethanproudcoach

♥ Lähetin maajoukkuehakemuksen, josta huomasin kuinka paljon mun pisteet on nousseet viime vuodesta: ka 6.3--> 6.7 (melkein 6.8!!). Wau. Mitä mä oon oikein tehnyt?

♥ Mua haastateltiin Hevosmaailmaan ja palaute oli tämä: ''Täytyy antaa Sinulle positiivista palautetta, että olet hyvä haastateltava ja hoidit tämän sujuvasti ja ihan ammattimaisesti. Siitä on jatkossakin Sinulle itsellesi apua, kun olet lehdistön kanssa tekemisissä - ja ennen kaikkea lajistanne saa näin erittäin positiivisen ja mukavan kuvan. Kiitos, Heta!''

♥ Arjen pienistä iloista huolehtii oma karvahauva...

♥ Vietän tulevan viikonlopun Kuortaneella, mummoni luona. Oon käsittämättömän onnellinen tästä, koska tiedän kuinka onnelliseksi se tulee, <3. 

♥ Tanssillinen voimistelu tarjoaa haasteita ja vapauttaa. Treeneissä saa tyhjennettyä pään kaikesta. On myös älyttömän hyvää vastapainoa muulle treenille.

♥ Kauniit säät ovat vihdoin suosineet. Vaikka tiedän, ettei se kauan kestä, lämmittää muistot mieltäni vielä pitkään. Loppukesä oli kaunis ja se tekee minut onnelliseksi.

♥ Tajusin, etten ole tehnyt virallista 'kesäpostausta' kesästäni 2015. En kuitenkaan koe tarvetta summata enää mitään. Kesä 2015 oli mahtava & tulkoon kesästä 2016 vielä mahtavampi. Aamen.

♥ Blogi saa ehkä uutta ulkoasua lähitulevaisuudessa.... Jee!

♥ Yle näytti vikellyksen EM-kisoista koostetta viime viikonloppuna, sattuiko kukaan näkemään? Tv:stä puheenollen... innolla ja kauhulla odotan tulevaa Ystäväni hevonen -sarjaa, jonka yksi jakso kertoo meikäläisestä!

Ihania juttuja tapahtuu koko ajan ja on ihana pystyä nauttimaan niistä. Omassa lajitreenissäkin kehitystä tulee 'kuin itsestään', kun ei a) stressaa turhasta ja b) kykenee keskittymään treeneihin ja ottamaan niistä kaiken irti. Arki rullaa paremmin kuin hyvin... Enkä malta odottaa aikaa kirjoitusten jälkeen! Treenisuunnitelmat, maajoukkuevalmennukset, Viron Horse Show, uudet musiikit, teemat ja liikkeet... 

Entä odotatko sä jotain? Onko syksy sulle synonyymi uusille aluille vai kaamosmasennukselle? 

Ihanaa loppuviikkoa teille ja muistakaa rentotua välillä!

Heta

Maajoukkueurheilu - mitä & miten?

Terve taas! 

On taas se aika vuodesta, kun monet monet vikeltäjät pohtivat tulevaisuuttaan: mitä haluan saavuttaa? Muutamat haaveilevat ehkä maajoukkuepaikasta. Noh, kuten otsikossa seisoo, vuorossa on ajatuksia maajoukkueurheilusta. Mitä se käytännössä tarkoittaa, että kuuluu maajoukkueeseen? 

Mitä enemmän laji Suomessa kasvaa, sitä enemmän on yksilön tehtävä töitä menestyäkseen - ja päästäkseen esimerkiksi juurikin sinne maajoukkueen piiriin. Kolme vuotta sitten - aikana, jolloin itse hain maajoukkueeseen ensimmäistä kertaa - oli sisään suhteellisen helppo päästä, koska kilpailua hakijoiden kesken ei sinänsä ollut. Muutamassa vuodessa lajimme on kuitenkin saanut tuulta siipiensä alle, mikä tarkoittaa myös kilpailua maajoukkuepaikoista, lähes ensimmäistä kertaa. Itse pidän sitä hyvinkin positiivisena asiana, koska juurikin tämän kilpailun ansiosta jokainen maajoukkuetason vikeltäjä on motivoitunut, mikä tarkoittaa myös parempia tuloksia... mikä osaltansa motivoi maajoukkueeseen pyrkiviä henkilöitä treenaamaan itseään enemmän ja enemmän. Ja lajin yleinen taso nousee.

Kuka voi hakea maajoukkueseen & mitä se vaatii?

Lainaan SRL:n sivuilta löytyy vähimmäisvaatimuksia maajoukkuetoimintaan kuuluvalle henkilölle:

• Vikeltäjän tulee päästä laukkaavan hevosen selkään ilman apua

• Vikeltäjän tulee pystyä seisomaan laukkaavan hevosen selässä vähintään neljä laukka-askelta

• Vikeltäjällä tulee olla halu kehittyä

• Vikeltäjällä tulee olla halu kilpailla lajissa

• Vikeltäjällä tulee olla käytössään hevonen harjoitteluun ja kisaamiseen

Minusta kyseiset viisi kohtaa ovat hyvinkin oikeutettuja ja fiksuja. Itse henkilökohtaisesti kehottaisin hakemaan maajoukkueeseen, mikäli kaikki puiteet ovat kunnossa (valmentaja, treenimahdollisuudet ja hevonen) & vikeltäjällä on halua kilpailla ulkomailla tulevaisuudessa. Tietysti on myös oltava valmis treenaamaan paljon ja kovaa (myös omalla ajalla, oma-aloitteisesti), jotta voi saavuttaa haluamansa. Maajoukkuevikeltäjän on oltava valmis myös uhraamaan vapaa-aikansa erilaisille treeneille ja kilpailumatkoille. 

Kilpailuilla ja valmennuksilla on tapana osua ikäviin viikonloppuihin - esimerkiksi juurikin siihen koulujen päättäjäisviikonloppuun. Kerrataanpas jotain tapahtumia, mistä olen ollut pois kilpailujen takia...

-Kaksoisveljeni & kaverieni rippijuhlat

-Isoveljeni ylppärit

-Ysien päättärit (ja lukion molempien vuosien päättärit...)

-Muiden lajien kilpailut

-Serkkuni ylppärit

-Monet sukulaisten synttärit

-Omat 18-v synttärit

Ja oman rippileirini suoritin talvella, jottei se (tai konfis) vain osuisi kisojen päälle. Ai joo, ja mä valmistun ensi syksynä... jottei mun ylppärit osu minkään kisojen päälle. Okei, myönnettäköön: siinä oli pari muutakin vaikuttajaa. Mutta anyways:

Maajoukkueurheilu vaatii omistautumista, motivaatiota ja treeniä.

Rankkojen treenien jälkeen saa levätä :D

Mitä maajoukkueleireillä tehdään?

Mj-leirejä järjestetään vähän vuodesta riippuen, yleensä 3-4 krt vuodessa. Maajoukkueleirit järjestetään yleensä Ypäjällä, mutta saatamme leireillä myös esimerkiksi Ruotsissa. Leirien sisältö riippuu hyvinkin paljon siitä, missä vaiheessa kautta eletään. Ihan kauden alussa leireillä saatetaan kokeilla uusia liikkeitä ja siirtymiä, mistä loppupeleissä olisi tarkoitus rakentaa se tulevan kauden vapaaohjelma. Alkukaudesta myös panostetaan voimatasoihin, eli oheisissa painotetaan rankkaa voimatreeniä. Kauden keskivaiheilla seurataan edistymistä ja loppukaudesta keskitytään ohjelmien 'kisakuntoihin'. 

Maajoukkueleireillä saattaa olla myös vierailevia valmentajia, joilta voimme oppia taas jotain uutta ja ihmeellistä. Hevostreenin lisäksi ohjelmaan saattaa kuulua esimerkiksi jokin luento, tanssia/voimistelua, kuntotestausta, lenkkeilyä, pukkeilua ja voimatreeniä. 

... Hiotaan käsiliikkeitä liikkuvalla pukilla

...Akroillaan laivamatkalla

...Roikutaan katossa

Kuinka paljon se kustantaa?

Vikellys ei ole kallis laji harrastaa, (hinta normaalista ratsastustunnista n. 25%). Kun taso kuitenkin nousee, nousevat kustannuksetkin. Perinteinen maajoukkueleiri maksaa henkilölle jotain 100-300€ väliltä. Lisäksi rahaa on helppo upottaa asioihin, jotka ovat vapaaehtoisia, mutta jollain tavalla tärkeitä. 1) Oheiset: esim. tanssi, voimistelu jne. maksavat myös. 2) Puvut: voit ostaa käytettynä tai käyttää samaa parikin kautta peräkkäin, mutta uutena puvut kustantavat yleensä sen 100-500€. 3) Kaiken maailman muut ulkonäköräpellykset: strassit, hiuskoristeet, meikit ym. 

Ja kuten ostos-tv nyt iloisesti mainitsisi: Eikä siinä vielä kaikki! 

Eihän unohdeta niitä kilpailumatkoja ulkomaille. Tämäkin asia riippuu todella monesta pienestä jutusta, kuten minne matkustetaan & otetaanko omia heppoja mukaan, kuinka paljon porukkaa on jakamassa kuluja ym. Ruotsiin kisareissu maksaa kaikenkaikkiaan ehkä muutaman sadan, Euroopan kv-kisoissa rahaa voi kulua muutama sata enemmän. Kansainvälisissä kilpailuissa eniten maksaa yleensä lennot, majoitus sekä vuokraheppa, jonka hinta on yleensä 150-500€ välillä... riippuen hevosen omista kuluista ja sen laadukkuudesta. 

Haluan kuitenkin samaan hengenvetoon puolustaa, että voisi ne rahat huonompiinkin asioihin laittaa. Kannustan ajattelemaan harrastusta 'sijoituksena', koska kisamatkat antavat enemmän kuin ottavat. Ne ovat uniikkeja kokemuksia, jotka pitäisi suoda kaikille sitä oikeasti tahtoville. Mitään en vaihtaisi pois.

ps. Kiitos sponsorini, äiti & isi <3

Mitä hyötyä on kuulua maajoukkueeseen?

Mitä haittaa siitä voisi olla? Kuka ei haluaisi edustaa maatansa ulkomailla? Maajoukkuetoiminta tarjoaa laadukkaita treenileirejä ja valmentajia, jotka ovat auttaneet itseäni huimasti. Yhdessä viikonlopussa voi kokea valaistuksen hetkiä joihinkin vaativiin liikkeisiin, jotka ovat kotona junnanneet paikalla jo pidemmän aikaa. Maajoukkue tarjoaa lisämotivaatiota itsensä kehittämiseen ja antaa mahdollisuuden tutustua paremmin muihin mj-vikeltäjiin. Maajoukkueleireillä on helppo ylittää omat odotuksensa. (Saat perjantaina idean siitä, että haluaisit oppia joskus flikin hevoselta. Lauantaina kerrot siitä mj-koutsille. Illalla kokeilet sitä hevoselta.)

Maajoukkueen kautta on helpompi lähteä maailmalle kisaamaan. On ihana lähteä tuttujen mj-tovereiden kanssa kisailemaan ja hakemaan elämää suurempia kokemuksia.

Voit oppia jopa kolmoisperusistunnan!!

Vinkkejä hakijoille katsastukseen?

Tärkeintä on yrittää kaikkea mahdollista. Vaikka joku asia pelottaisi, kannattaa sitä yrittää. Yrittämällä näytät, että halu oppia on suurempi kuin epäonnistumisen pelko. Oikea motivaatio ja halu on helppo nähdä ulkopuolisena, koska sitä on vaikea feikata. Vaikka tehtäväksi annettaisiin vain yksinkertaisia tehtäviä, kannattaa keskittyä nihin huolella, antaa itsestään 110%. 

Tärkeintä on keskittyä omaan tekemiseensä ja näyttää valmentajille, että kuuntelet ja keskityt kun pitää. Kun on aika treenata, keskityt tekemään liikkeet loppuun asti huolella, etkä lopeta kesken kun tuntuu pahalta. 

Huhhuh. Olipas rupeama. Heräsikö jolle kulle vielä kysymyksiä aiheesta?

Entä saiko kukaan mitään tästä irti?

Ei mitään järkevää

Moipadi moi.

Mun on hirveesti tehnyt mieli tulla kirjoittelemaan jo jotain järkevää tännekin ton kisapostauksen jälkeen, mutta kuten maailman yleisin tekosyy kuuluu: mulla ei vain ole ollut aikaa. Noh, sinänsä aika yllättävää, että toi kuului just mun suusta.

Mä jotenkin oletin, että tää syksy tulis olemaan koulun kannalta helpompi, koska a) Mulla on vaan aineita, joita kirjoitan... eli aineita joista tykkään... (??) ja b) mulla on vähemmän kursseja kuin missään jaksossa koko mun lukiohistorian aikana.

... Mutta eeeeeeeeeei.

Musta tuntuu, että mun oppiminen on hidastunut aivan älyttömästi. Oikeastaan, oli aihe mikä tahansa, tarvitsen mä nykyään tuplamäärän aikaa 'treenata' uusia juttuja, oli kyse sitten saksan sanoista tai uudesta liikesarjasta urheilun puolella. Keskittyminen on nollan luokkaa ja yleinen vireystaso huitelee miinuksella. Miten ihmeessä kaikesta on yht'äkkiä tullut niin vaikeeta? Tarkemmin kun aattelen, onhan tää jatkumoa keväältä. Kesällä kun ei oikeastaan tarvinnut kauheasti tuota aivokapasiteettia yrittää tuhlata.

Jotenkin vähän väliä semmoinen tosi tyhmä olo. Siis konkreettisesti semmonen hidas. Kun ei vaan tajuu. ymmärrä. käsitä.

Ainut paikka, missä suurin piirtein pysyy pää mukana, on treenit & valmentelu. Tällä hetkellä mun treenikalenterista löytyy tanssillista voimistelua, akroa ja itse lajia (+ omat oheiset). Pakko nyt on hehkuttaa tuota tanvoa, koska tykkään siitä ihan älyttömästi! Meillä on vireillä tosi kiva ohjelma: 2.5 minuuttia täyttä tekemistä! Ohjelma on hyvin nopeatempoinen ja sisältää paljon hyppyjä (& onhan mulla pari 'akro'sooloakin...), mistä olen tosi innoissani! Viime kaudella oli tosi kiva tehdä herkkä ohjelma Anna Puun kappaleeseen, mutta nyt on vähän vahvemman teeman vuoro! ;)

Myös valmentelu nostaa fiilistä. Mä en kestä, kuinka voin aina hypettää mun pikkusista ja tästä koutsaamisesta, mutta oon kyllä niin elementissäni siinä hommassa. En voi ymmärtää, miten kahdessa vuodessa ollaan saatu niin paljon aikaan... ja nälkähän kasvaa syödessä, eikö? Kauhea into olis kehittää lajia vaikka kaikkiin ilmansuuntiin, mutta taas esteeksi muodostuu toi aika. Yritän kuitenkin parhaani. Valmentaminen on juttu, josta olen koko ajan innoissani - Kiitos kaikille HeRoille, sankareille. On ihana tunne, kun voi ylpeänä katsoa joka ikistä vikeltäjäänsä ja sanoa, että hei - sä olet mahtava.
< 3

Huomenna nähdään, mitä tapahtuu kun koutsi pitää treenit kotona... 

Jeps. Mutta siitä lisää myöhemmin. Mites toi sivupalkin kysely? Käykääs ihmeessä klikkailemassa noita vaihtoehtoja, jos ette ole vielä sitä tehneet. Tällä hetkellä kolmen kärkeen kuuluvat maajoukkuepostaus, ulkonäköpaineisiin painottuva postaus, sekä treenipostaukset. Treenipostauksista kyselisin vielä tarkentavia kysymyksiä: Millaisia treenipostauksia tykkäisitte lueskella? Kertokaa ihmeessä tonne kommenttilootaan! 

Ei kai mulla muuta tällä erää. Kyselyn ehdoilla mennään, se määrittänee seuraavan postauksen aiheen!

MM-kisat #2

No. We don't always get what we want. But consider this: There are people who will never have what you have right now.

Jatkoa tästä postauksesta:

Torstai-aamuna fiilikseni oli yllättävän rento - ottaen huomioon sen, että tuo päivämäärä tarkoitti oikeasti niiden kisojen alkamista. Oli hassua ajatella, että edessä olisi tänäkin päivänä vain se yksi suoritus - ei kahta tai kolmea, mikä on yleisesti ottaen aika vakio. Hotellilla hoidin naamarin ja hiukset kuosiin, minkä jälkeen lähdimme ruhtinaallisen aamupalan kautta tallille. Tallilla hevosestamme piti huolta sen omistaja & me vikeltäjät hoidimme kamat kisakuntoon. Kaiken järjestelyn ja säätämisen jälkeen oli vihdoin aika vaihtaa verkkavaatteet ylle ja siirtyä kentälle lämppäämään. 

Verkka sujui kohtalaisesti, ei siis mitään maata mullistavaa, hyvä fiilis kuitenkin säilyi koko ajan. Lopuksi tein muutavat mielikuvaperikset, räjähtävät pomput & pian löysinkin jo itseni areenalta. ''Hullua. Tältäkö se nyt tuntuu?'' Sain päähäni flashbackin, jossa Heta 14 v ihailee internetin ihmeellisestä maailmasta Youtuben välityksellä huippuvikeltäjiä ja miettii kuinka haluaisi joskus olla kuin he. Olin melkein pettynyt, kun se ei tuntunutkaan niin ihmeelliseltä - kisoissahan tässä vain oltiin. Suorituksessa yritin keskittää ajatukseni rauhallisuuteen ja ryhtiin, mikä osittain onnistui todella hyvin. Saksien tokassa osassa kuitenkin sattui romahdus (suomennos: Tämä oli siis aika iso virhe, ei lainkaan hyvä asia), joka verotti pisteitäni. Juostuamme areenalta kaijuttimista kuulutettiin: 6.4. 

Yritin kovasti olla asettamatta mitään pistetavoitteita, mutta olin kyllä pettynyt etten saanut edes kuutta ja puolta. Vaikka kuinka yritin olla ylpeä ja iloinen hyvästä suorituksestani (lukuunottamatta sitä yhtä romahdusta...), laskivat pisteet väkisinkin mielialaani. Olenko oikeasti noin huono?

Fiilikset nousivat illan mittaan, kiitos hyvän seuran <3. Myös kannustuskommentit kotoa saivat hyvälle tuulelle. Ajatus siitä, kuinka kyyrilläni on aina tapana nostaa pisteitäni, ei kuulostanut tähän väliin yhtään hullummalta. 

.

.

Koitti perjantai, ja aamutoimet sujuivat edellispäivän tapaan. Verkassa kuumuus sai kropan ehkä liiankin rennoksi, mikä ei vapaaohjelman kannalta ole ehkä se paras mahdollinen vaihtoehto. Oman lämpän jälkeen tein kyyriäni parit kerrat pukilla, minkä jälkeen vielä muutamat liikkeet hepalla - todella hyvin, todella siististi. Jäi hyvä fiilis.  Viitisen minuuttia ennen suoritusta kiskottiin puku hikisen pienen possun päälle ja pyöräytin maassa pari flikkiä. 

Juoksimme areenalle ja yritin olla heiluttamatta käsiäni niin kovasti. Se oli edellispäivän videossa näyttänyt hieman hassulta. Rivissä sydän hakkasi kuin viimeistä päivää, eikä jännitystä auttanut se odottelu (olin vasta 3. vikeltäjä). Katsoin Jasminen rauhallista ja rentoa kyyriä ja yritin itsekin saavuttaa rauhan. Vikeltäjä vaihtui, enkä tiennyt olisiko minun pitänyt katsoa suoritusta vai ei. Kävin kyyrini vielä läpi mielessäni, minkä jälkeen loin vielä silmäyksen toiseen vikeltäjään. Tällä oli suuria vaikeuksia ja heppa näytti menevän hieman lujaa - ei mitenkään rallia, mutta hieman nopeammin kuin yleensä.

Tuomari kilisti. Puhalsin ilmaa rauhassa ulos ja kuulin Jasminen kuiskaavan onnea. Keskellä hevoseni näytti rauhoittuneen ja päätin olla miettimättä sitä. Nostin käteni musiikin merkiksi ja lähestyin hevosta. 

Kyyrini ei kuitenkaan mennyt ihan kuin elokuvissa. Tai kuten kisoissa yleensä. Me molemmat osapuolet - hevonen sekä minä - olimme hieman jännittyneitä, minkä takia yhteistyö ei sujunut lainkaan. Olin voimistelija hevosen päällä, en yhtä hevosen kanssa (=vikeltäjä). Ensimmäisessä seisonnassa jo horjahdin, mutta sain sen heti balanssiin, joten mitään pahoja asioita ei vielä tapahtunut. Tein pari nättiä liikettä, mutta kuperkeikassa kaikki levähti. Menin vinoon ja olin aivan tippumaisillani. Jollain kumman ilveellä sain kuitenkin kivuttua itseni ylös ja jatkettua kyyriä entistä paremmalla ilmennyksellä. Seuraava kässäri ei kuitenkaan pysynyt ja menin lievästi sanottuna paniikkiin, minkä jälkeen koko loppukyyri olikin sitten aivan jotain järkyttävää.

Että silleen. 

Kun juoksin areenalta pois, olin todella surullinen ja pettynyt. Miten ihmeessä näin voi käydä? En ymmärtänyt. Minulla oli hieno hevonen ja mahdollisuus tehdä elämäni kyyri. Minulla oli mahdollisuus kumota ennakkoluuloja. Minulla oli mahdollisuuksia vaikka mihin. Sain aikaiseksi kuitenkin vain kauteni huonoimman kyyrin & paljon virheitä.

Siinä alkushokin (ja vuolaiden kyynelvirtojen) jälkeen juttelin parinkin valmentajani kanssa fiiliksistäni ja tajusin, etten tuntenut enää mitään. En tuntenut surua, pettymystä tai vihaa. En kerrassaan mitään. Olo oli miltein tyhjä.

Mielessäni pyöri vain yksi kysymys: Miten näin voi käydä? 

Illan mittaan unohdin jo tapahtuneen, olihan vuorossa taas jotain yhteisöllistä ja hauskaa; National evening, jossa katselimme maiden tuottamia videoita otsikolla 'Vaulting in *your country*'. Videot olivat hauskoja ja omaperäisiä & minua jopa pelotti esittää Suomen versio siitä. Minua pelotti ottaa vastuu niinkin suuresta asiasta... 

Kuten moni tietää, en todellakaan ole mukavuusalueellani tilanteissa, joissa joudun ''luokan eteen'' muiden töllisteltäväksi ja arvioitavaksi. Jännitti todella paljon.

(Pahoittelen nopeata tempoa... Ja suosittelen pysäyttelemään kuvia, jos ette pysy mukana!)

Videon aikana yleisö kuitenkin nauroi ja tuntui nauttivan videosta, mikä oli minulle suuri helpotus. Videon jälkeiset suuret suosionosoitukset saivat tajuamaan, ettei se nyt ollut ihan huono video. Sehän oli ihan hauska. Tulen vieläkin kovin hyvälle tuulelle miettiessäni sitä tilannetta.

Viikonlopun aikana näin huippusuorituksia ja kuvailin monia erilaisia vapaaohjelmia. Oli mahtavaa nähdä, miten hyvän kyyrin Aussitoverini saivat aikaan sunnuntain finaalissa (neljänneksi paras vapaaohjelma!!), olen niin ylpeä! Kuinka moni olisi valmis lähtemään Eurooppaan treenaamaan kuudeksi kuukaudeksi (Australiasta asti) joukkueella, jonka kanssa ovat treenanneet satunnaisesti viime talvesta? Aikamoista panostamista, sanon minä.

Jälkeen päin jäin valmentajani kehotuksesta pohtimaan omia suorituksiani. Pohdin myös koko reissuani ja sitä, mikä sen tarkoitus nyt taas olikaan. Vaikka vapaaohjelmani jälkeen maailmani tuntui murtuneen, ei se ollut huono suoritus. En sano, että se olisi ollut hyvä, mutta siitä löytyi myös paljon hyvää. Ei se yksi huono suoritus tee sinusta huonoa vikeltäjää.

Totesin myös valmentajalleni, että ehkä tärkein asia, mitä olen koko reissulla oppinut, on itsensä arvostaminen. Maailman huipulla on hyviä vikeltäjiä, mutta niin olen muuten minäkin. Vaikka en ollut iloinen vapaaohjelmani kanssa, olen iloinen että lähdin mukaan. (Taustaa: koko viime vuoden vannoin lähtemättömyyden nimeen, koska koin olevani aivan liian huono MM-kisoihin.) 

Muista että sä olet aivan yhtä huono tai hyvä kuin vain haluat olla. Ja jos et itse usko itseesi, kannattaa etsiä siihen vierelle joku muu, joka uskoo. Se auttaa.

Mulla on vielä paljon opittavaa, mutta tästä reissusta oli hyvä aloittaa. Mulla on kamera täynnä huippukyyrejä (ja -teknisiä), sekä vihko täynnä treeni-ideoita. Nyt vaan toteuttamaan niitä!

Mikä tarinan opetus oli? Koko reissu oli todellakin kokemisen arvoinen. Tajusin, että pärjään maailmalla jopa yksikseni. Ymmärsin, miten tärkeätä tämä laji minulle on. Näin erilaisen tyylin elää ja treenata. Muistin, kuinka ihanaa on nähdä kavereita ympäri maailmaa. Ihailin taitavia eläytyjiä. Ideoin myös ensi vuoden juttuja ja päätin, että tulen treenaamaan järkevämmin kuin vuosi sitten. 

Oivalsin, että musta voi tulla mitä vaan, jos jaksan tehdä töitä sen eteen. 

Ja suosittelen sitä lämpimästi myös sulle. 

♥: Heta

pst. HUOMATKAA  MYÖS TUO VASURISSA SIJAITSEVA KYSELY POSTAUKSIA AJATELLEN!

MM-kisat #1

Mä tiedän, että tosi moni siellä näyttöpäätteiden ja mobiililaitteiden toisella puolella odottaa tätä postausta kuin kuuta nousevaa - tai ainakin vikellysihmiset. Ai mistä tiedän? Kyllähän säkin tänne eksyit. 

Otsikkona ''MM-kisat'' on hyvin vetovoimainen. Maailmanmestaruus on jo sanana niin käsittämättömän suuri, ettei sitä meinaa pieni ihminen ymmärtää. Harva on niin onnekas, että pääsee omassa lajissaan kokemaan arvokisoja... Oli ne sitten PM-, EM, tai MM-kilpailut. Uskon, että monia kiinnostaa lukea, millaista meno tuolla maailmalla on: millainen maailma Suomen ulkopuolella odottaa? Ihminen on utelias ja hypoteesini on, että tämä postaus saa vielä monia klikkauksia. 

Siksi toivon, että voin kertoa jotain opettavaista & että jokainen klikkaaja saisi näistä postauksista jotain irti. 

Reissuni oli jatkoa edellisestä postauksesta, jossa kerroin olevani Ruotsissa treenaamassa. Suunnitelmanani oli postata mobiililaitteellani vielä ennen kisoja, mutta sen hankaluuden takia päätin keskittää voimani asiaan, jonka takia olin reissuun ylipäätään lähtenyt: vikellykseen. (Ja sen seurauksena tulossa on vielä monen monta kymmentä riviä tekstiä... kahtena postauksena, anteeksi!)

Loppuaika Ruotsissa

Loppuaika Ruotsissa sujui yhtä kivasti kuin aiempikin puolisko ja ehdimme suorittaa vaikka minkämoisia toimenpiteitä! Treenasimme lajin lisäksi salilla, yhtenä päivänä mukana oli myös host-siskoni pt, joka antoi kyllä kivasti lisäbuustia toimintaan! Ja seuraavana kahtena päivänä lihakseni muistuttelivat siitä, kuinka kävin viimeksi salilla siinä toukokuussa. auts. Näiden 'oikeiden' treenien lisäksi pääsin ratsastamaan vikellyshevostamme, mikä oli aika mahtavaa (ottaen huomioon, että olen v. 2013 jälkeen ratsastanut n. kaksi kertaa.). Loppuviikosta kävimme myös kokeilemassa Zip-linea sekä sellasta 'kesäkelkkailua'... mikä oli kanssa äärettömän huippu kokemus, suosittelen! 

Kaiken edellämainitun lisäksi vieteltiin leffailtaa, lakkailtiin kynsiä ja laiteltiin kasvonaamioita. Käytiin myös satamassa jätskeillä ja rantsussa akroilemassa... eikä unohdeta pienimuotoista shoppailua tai kuvailusessioita! Viikon aikana oli paljon myös sellaista luppoaikaa, mitä ei ehkä heti uskoisi lueskellessa näitä kaikkia kivoja pieniä juttuja, mitä saimme aikaiseksi. Näin kuitenkin oli, ja sain myös opiskeltua siinä sivussa hieman terveystietoa.

oma huone Ruotsissa<3

Matka Hollantiin

Matka Hollantiin kulki Saksan kautta. Maanantai-aamuna lähdimme seitsemän aikaan tallille, pakkasimme edellispäivänä putsatut kamat & kävimme pakkauslistan läpi moneen kertaan. Muutaman tunnin valmisteluiden jälkeen olimme vihdoin valmiita lähtöön. Ajelimme Winnie perässämme ensin Tanskaan, josta ajelehdimme lautalla Saksaan. Välietappimme oli Saksassa sijaitseva pieni kylä, jonne  matka taisi kaiken kaikkiansa kestää kahdeksisen tuntia(?). Saksan päässä purimme Winnien, taluttelimme sitä ja siivosimme traikun. Heppailuhommien jälkeen kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa, otin parit photot auringonlaskua vasten ja kävin nukkumaan kuunnellen talliympäristön soundeja, kuten kavioiden rauhallista kopsetta asfalttia vasten.

Seuraavana aamuna herätys oli ennen aamun sarastusta... Ja siinä sitten silmät ristissä yritin vielä kerran painaa mieleeni pienen saksalaisen kylän kauniit maisemat. Pakkasimme nelijalkaisen ystävämme mukaan ja jatkoimme matkaamme kohti Ermeloa. Köröttelimme ehkä kuusi-seitsemän tuntia pysähdyksien kanssa ennen kisapaikalle päätymistä. Saksan kaunis aurinkoinen sää tosiaan jäi rajan sille puolelle, sillä Hollannissa oli harmaata - ja mikä yllätys, siellä satoi. 

Kisapaikalla olimme siis tiistaina puolen päivän aikoihin. Ensimmäisenä hoidimme Winnien, minkä jälkeen purimme kaikki kamat talliin ja hoidimme muita käytännön asioita.

Kisoihin valmistautuminen

Kilpailuihin valmistautuminen sujui samalla kaavalla kuin missä tahansa kisoissa: ti kisapaikan tsekkaus, heppatarkastus, ke viralliset treenit, musiikkien varmistus, avajaiset & tietysti vanhojen ja uusien kisakavereiden löytäminen! Treenien ulkopuolella kisapaikalla ja hotellillamme (jossa kaikki vikeltäjät yöpyivät) oli tosi rento ja avoin tunnelma, mikä on aina ihana juttu! Pelasin parina iltana mm. lentopalloa yhdessä monien erimaalaisten vikeltäjien kanssa (mukana ainakin Ausseista, Tanskasta, Hollannista ja joistakin pienimmistä maista... (lol en edes tiedä mistä osa oli :D) 

Valmistautumisvaiheessa kaikki tuntui olevan hyvin. 

Hieman liiankin hyvin. 

Mulla oli mahtava heppa, kroppa tuntui toimivan, olin treenannut hyvin ja fiilis oli korkealla. Missä kaikki ongelmat olivat?

Uuh, jännittävää. Mikäli haluat tietää, miten kisoissa todella kävi, pysy kuulolla! Pian tulossa postausta, jossa kerron suorituksistani (pisteet, omat fiilikset), kisojen teemailloista ja summaan ajatuksiani reissusta. Ja niin. Tuliko niitä ongelmia vai ei? Se jää nähtäväksi. ;)