sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Nainen, tee aloite!

 Moikka jälleen! 


Täällä jälleen, keittiön pöydän äärellä hymisen tyytyväisenä pohtiessani viime viikon tapahtumia. Alkuviikko oli hieman rankka, mutta loppua kohti parani huomattavasti ja muutamia kohokohtia kuluneelta viikolta mainitakseni haluaisin kertoa, että kävin kokeilemassa rugbya, pääsin vihdoin oikeasti pukkeilemaan kotisalillani ja sain sekä ohjelmat, että musiikit ideoitua! Mah-ta-vaa. Lisäksi sain jälleen kerran syvällistä analyysia (=kehuja) tuntemattomilta luonteestani: Yksi kehui aggressiiviseksi (rugbykokeilussa... Jee, tein vaikutuksen!) ja toinen heitti ihan out of the blue kommenttia pienten keskusteluhetkien päätteeksi: ''Sä taidat olla aika filosofinen persoona? Ja aika fiksukin''. Nää saa iloisen naaman vielä suurempaan virneeseen. Kiitos.

Alkujaaritteluiden jälkeen päästäänkin aiheeseen, josta olen halunnut jo pienen tovin kirjoittaa. Aihe koskee miesten ja naisten välisiä rooleja parisuhteessa - ja eritoten sen alkutaipaleilla. Nykyaikana sanotaan, ettei ole välttämättä aina sen miehen jobi ''tehdä aloitetta'' - sitä ensimmäistä siirtoa esimerkiksi keskustelun aloituksessa kiinnostavan tyypin kanssa, treffeille pyytämisessä tai vaikka seurustelusuhteen vakituistamisessa. 

Ja tässä vaiheessa tajusin, että kirjoitan miehen ja naisen välisestä parisuhteesta. Minulla ei ole mitään muunkaanlaisia parisuhteita vastaan, enkä halua kategorisoida tai nostaa mitään seksuaalista suuntausta toista korkeammaksi. Tuttuun ja turvalliseen (ehkä nykymaailmassa vanhanaikaiseenkin?) ajattelumalliin on helppo tukeutua, ja vastakkainasettelu sekä oma pohdinta aiheesta on helpompaa. Koska koen, että itselläni on aiheeseen jotain sanottavaa, päätin tällä kertaa rajata aiheeni näin. Toivottavasti kukaan ei tästä pahastu. :)


 Back in business. 

Koen, että edelleen moni nuori (tai vanhempi) naishenkilö pelkää tehdä aloitetta kasvojen menetyksen/häpeän pelossa. Entä, jos se* ei tykkääkkään musta? Entä, jos se vastaakin kieltävästi? Entä, jos mä en oo sille tarpeeksi?

Nämä ajatukset ovat toki aivan normaaleja, mutta hei vahvat ja ihanat naisolennot - oletteko ajatelleet tätä miesten kannalta? Kyllähän hekin tuntevat ihan samoja tunteita kuin mekin! Yhtä lailla niitä jännittää ja pelottaa, koska se on normaali reaktio. Jokainen kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Jokainen pelkää torjutuksi tulemista ja hylkäystä. Ja näitä molempia puolia jokainen tulee kohtaamaan elämässä - halusi sitä tai ei. Yksi juttu on kuitenkin varmaa: Sitä rakkautta ei voi saada, jos kumpikaan osapuoli ei sitä aloitetta uskalla tehdä. Ja jotta mahdollisuudet onnistua olisivat hieman korkeammat, kannustan naisiakin pohtimaan omaa ''velvollisuuttaan'' asiassa! Sehän on oma häpeä, jos hyvä parisuhde menee sivu suun vain sen takia, että miesosapuoli ei esimerkiksi ehkä usko mahdollisuuksiinsa, eikä siksi tee aloitetta, ja naisotus ei usko mahdollisuuteen, kun mies ei sano mitään. Varmasti turhan monta mahtavaa parisuhteen liekkiä on kuollut jo ennen syntymistään, koska kumpikaan ei uskalla ottaa riskiä. Sääli.

Mä olen tällä hetkellä onnellisesti parisuhteessa, ja mä olin nainen, joka avasi keskustelun. 

Enkä todellakaan niin itsevarmasti, kun te luulette. Kun mä tutustuin tähän kanssani nykyisin asustelevaan herraan, mä odotin sen viestiä varmaan puolitoista viikkoa - ja mietin omaa ''keskustelunavaustani'' seuraavan mokoman. Sydän tykytti, kun mietin, että miten ihmeessä voin lähestyä tätä kiinnostavaa henkilöä (somessa). Mietin, että mitähän se nyt ajattelee musta? En kai kuulosta mitenkään liian kiinnostuneelta? (trust me, tää on ollut aika iso epävarmuustekijä mulla), Ei sitä varmaan kiinnosta, kun ei se laittanut mulle mitään viestiä... 

Mä kuitenkin lopulta päätin lähestyä aihetta huumorin näkökulmasta, ja heitin perinteisen moikkailun jälkeen jotain noloa - ja näin jälkikäteen ajateltuna aika läpinäkyvää - läppää jostain salijutuista. Siitä se kuitenkin lähti, ja tällä hetkellä olen, kuten jo mainitsin, onnellisesti parisuhteessa tämän kyseisen henkilön kanssa.

Muistan ajatelleeni sitä ''the viestiä'' rustaillessani, että hemmetti, täähän voi olla vaan mahdollisuus. Mitä mä voin hävitä? Jos tulee punasta valomerkkiä, niin okei. Kaikesta kuitenkin selvitään, ja kaikella on tarkoituksensa. Koen, että jos sulla on 50/50 uhka vastaan mahdollisuus, niin ajattele sitä mahdollisuuden kautta.

Ehkä parempi asettelu ajatusmallille olisikin


MAHDOLLISUUS vai uhka



Miettikää, miten ajattelette asioista. Älkää olko liikaa yleisten ajattelumallien orjia, vaan päättäkää itse oma mielipiteenne - ja olkaa tarkkoina siitä, missä järjestyksessä ja millä sanoilla asioista puhutte. Eritoten haluan vielä muistuttaa, että NAISET te olette rohkeita, ihania, pystyviä ja kykeneviä tekemään aloitteen. Mä kannustan siihen niin kovin, koska oon saanut itse niin paljon vain sen takia, että uskalsin kerran astua siitä mukavuusalueeltani ulos, ja ottaa riskin. Rakkaus ja rakastuminen on aina riski, mutta entä jos se olisikin mahdollisuus?


Ajatuksia ja mielipiteitä saa heittää aiheesta tänne kommenttiboksiin, Fb'ssä, Snäpissä tai missä vaan muussa somen kanavassa. Onko teillä kokemuksia aiheesta - olitte sitten miehiä tai naisia? Olisi hurjan kiva kuulla erilaisia kokemuksia koskien aihetta! 

Ps. Kiitos vielä kaikista kommenteista erityisesti Snäpin puolella tuosta edellisestä postauksesta! Saatte mut niiiiiin hyvälle mielelle!



*=Pahoittelen ''se''-sanan käyttöä ''hän''-sana sijasta, mutta puhekielisyyden takia 
lyhyempi pronominimme on vaan yksinkertaisesti suomalaiseen suuhun sopivampi. Siksi näin.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Kun tajusin, että ''opiskelijaelämä'' ei ollutkaan mun juttu

Postauksen kuvat: Eveliina Väkeväinen.

Moi. Tänään kertaillaan kuulumisia ja pohditaan yllä mainittua lausahdusta. Mitä ihmettä mä oon tehnyt, teen tällä hetkellä ja noh, jätetään se tulevaisuuden mallailu toiseen kertaan. Lisäksi lopussa availen ajatuksiani siitä, mitä tarkoitan opiskelijaelämällä ja miten tajusin sen olevan väärä paikka mulle?

Enempää sanoja tuhlaamatta yritän siirtyä aiheeseen ja kuroa teidät kiinni takaisin mun salamyhkäisen ja suuremmoisen (or not) elämän pariin. 

Yliopisto-opiskelua on takana puolitoista kuukautta, ja alkujärkytyksestäkin aletaan hiljalleen selviytyä. Toki on monia asioita, joista olen aivan kuutamolla, mutta niin on onneksi pari muutakin fuksia - myönsitte sitä tai ette. Tavat opiskella ovat todella itsenäisiä, mikä sopii tälle treenihullulle ja sosiaalisesti erakolle paremmin kuin hyvin: voi aikatauluttaa opiskelunsa aika kivasti treenien ympärille. On niitä pakollisiakin luentoja onneksi, joiden yhteydessä pääsee helposti vuorovaikuttamaan opiskelijatovereiden kanssa mieltä askarruttavista asioista. Lähes poikkeuksetta kaikki tapaamani viestinnän opiskelijat ovat olleet todella helposti lähestyttävää ja lämminhenkistä sakkia. Tuntuu, että jälleen myös oma ''elämäntapa'' - se urheiluhulluus - on otettu hyvin vastaan, eikä ainakaan vielä ole tarvinnut kaverisuhteille antaa tekohengitystä. 

Koska elämäni sisältö ei kummemmin muutu ihmeellisiin suuntiin, ei sitä tarvitse ehkä kertailla postauksen vertaa. Vikellys, kaikki siihen liittyvä oheistreenaus, valmennustyö, yliopisto-opiskelu ja arki poikaystävän kanssa - siinäpä vasta kiva kombo.

Henkilön Heta Vihro kuva.

Pienen postauksen päätteeksi voisin jakaa muutamia pohdintoja otsikon aiheesta: opiskelijaelämästä.
Mä koen, että opiskelijaelämä on yleensä sidottu stereotypiseen diskurssiin* (*=yleinen tapa puhua jostakin tietystä asiasta) tavasta, miten moni opiskelija viettää vapaa-aikaansa opiskelun ulkopuolella: verkostoituen ja pitäen hauskaa - unohtamatta alkoholia. Opiskelijaelämästä pidetään kyllä kiinni kynsin ja hampain myös täällä Jyväskylässä, ja täällä jos jossain saa kyllä olla baarikärpänen vaikka monta kertaa viikossa - ja ihan syyn kanssa! Opiskelijabileitä järjestetään harva se päivä. On poikkareita, kolmioita, approja, excuja ja vaikka mitä happeninkeja. Nostan hattua ihmisille, jotka noissa ryntäilevät. Mä en siihen kyllä kykenisi.

On parikin syytä siihen, että miksi tavanmukainen opiskelijaelämä ei sovi just mulle.


1. Introverttiys ja roolitus ryhmässä


Mä oon joskus aikasemminkin avannut vähän mun persoonallisuutta siinä suhteessa, että saatan ihan hitusen olla introvertti. Introverttiydellä en edelleenkään tarkoita sisäänpäinsuuntautunutta, arkaa tai vähäpuheista persoonaa - haluan enemmän viitata tässä postauksessa mainitsemaani piirteeseen ryhmätilanteiden tavasta syödä kaiken energiani. Oon pohtinut paljon myös sitä, millaisen roolin otan yleensä ryhmissä ja tajusin, että muita miellyttämään pyrkivä persoona helposti ylikuormittuu ryhmätilanteissa ja saattaa ottaa suojakuorekseen hieman ehkä arrogantin käyttäytymismallin. Oli aika pysäyttävää tajuta se fakta, että on vaikea hallita niitä pienen pieniä viestintätapoja, jotka tekevät musta aivan päinvastaisen persoonallisuuden kuin mitä kuvittelen olevani. En tykkää elää sen faktan kanssa, että musta saadaan ylimielinen kuva.


2. Alkoholin käyttö


Hauskaa hyvässä seurassa ehkä kerran-kaks vuodessa, kun on oikea syy juhlia. Muuten näen sen rahantuhlauksena ja ajantuhlauksena. Monesti ei ole edes kovin hyvää, eikä illasta jää käteen oikein mitään. Alaikäiset: Se ei oo sen arvoista. En kannusta juomaan. Toki voi olla seurassa myös juomatta alkoholia, mutta jos nyt puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, niin onhan se suoraansanottuna aika tylsää hengailla paikassa, jonka kävijöiden intressiot ovat ensisijaisesti oman nestetason ylläpidossa - ja käytös usein myös sen mukaista.


3. Prioriteetit


Ensin työ, sitten huvit. Ensin urheilu, opiskelu ja parisuhde - sitten muut jutut. Mulle vain henkilökohtaisesti on tärkeämpää ja antoisampaa huolehtia muista jutuista. Kiva kun ymmärrät, ei haittaa jos et. 
Henkilön Heta Vihro kuva.

Tykkään ihan hirveästi mun opiskelijatovereista, ja toivon tosissani, ettei kukaan katso tämän kohdistuneen heitä kohti. Ei ole siis seurasta kiinni, miksi en yleisesti ottaen lähde rientoihin mukaan. On olemassa myös opiskelijoita, jotka eivät vapaasta tahdostaan syyn tai toisen takia halua osallistua erilaisiin ryhmätilaisuuksiin - oli niissä mukana sitten ilolientä tai ei. Koen, että on tyhmää joutua perustelemaan tekemisiään (esimerkiksi juomattomuuttaan - varsinkin, jos et ole absolutisti), koska jokaisella on kuitenkin oikeus päättää itse valinnoistaan ja priorisoida elämäänsä.

Me olemme erilaisia, ja jokaisella tulisi olla vapaa oikeus tehdä omat valintansa. Toivon, ettei minkään ryhmän (usein hyvinkin tiedostamaton ja tahaton) painostus veisi liikaa opiskelijoita mukaansa kohti valintoja, jotka eivät oikeastaan ole yksilöjen itse tekemiä. 


Pohdi
miksi teet erinäisiä asioita. 
Miksi tietyt asiat kuuluvat arkeesi, mikä merkitys niillä on juuri sinulle? 
Oletko itse ne valinnut, vai onko esimerkiksi joukkopaine ajauttanut sinut samaan sumaan muiden kanssa? 


Uskalla olla erilainen ja ajatella valintojasi omilla aivoillasi. Ei ole häpeä erottua joukosta - oli kyse sitten ulkonäöstä, käytöksestä tai mistä vain muusta asiasta. Tämän taas jälleen kerran muistaessani sain huokaista helpotuksesta ja jättää monta ylimääräistä stressoria pois päiväjärjestyksestä. On turha yrittää tunkea jokaista yhteen ja samaan muottiin, koska kaikki eivät sinne kuitenkaan mahdu. Muistakaa arvostaa ajatuksianne, mielipiteitänne ja valintojanne. Se on yksi avaimista onnellisuuteen.

Kiitos ja aamen, höristään taas!

tiistai 5. syyskuuta 2017

Kuka sä haluat olla? Mitä sä haluat tehdä elämälläsi?


Moikka.

En ookkaan pitkään aikaan taas pysähtynyt koneen ääreen rustailemaan ajatuksiani - pahoittelut siitä. Yliopisto-opiskelun aloitus on verottanut voimia ja ajatuksenjuoksua, eikä sitä ylimääräistä aikaakaan turhan paljon ole ollut. Arkeeni on kuulunut infotilaisuuksia ja muihin viestijöihin tutustumisia, ensimmäisiä luentoja ja ylipäätään opiskelu-elämään liittyviä happeninkeja. On tämä kyllä jälleen aivan uusi maailmansa - ihan jokaisella saralla. Ympäristö, ihmiset, ilmapiiri, oletukset ja mahdollisuudet... Kaikille on tarjolla vähän kaikkea ja tuntuu, että koko yliopisto on suuri sillisalaatti täynnä niin monenlaista porukkaa monenlaisten intressien ja harrastustensa kanssa. 

Kuten jo sanoin, myös mahdollisuuksia on aivan järjettömän paljon - niin opiskelun kuin sen ulkopuolisenkin elämän kanssa. Miten ihmeessä voi osata päättää, opiskelisiko oman pääaineensa kanssa psykologiaa, liikunnan yhteiskuntatieteitä vai henkilöstöjohtamista? Entä pitäisikö siihen ottaa vielä kieliä? Saksaa olisi kiva taas opiskella... Ja kiinnostaisihan mua kaikki yrittäjyyshenkiset kurssit! Niin ja se vaihtomahdollisuus: Pitäisikö lähteä vai olla lähtemättä? Siihen kannustetaan, mutta en sanoisi, että vastaus olisi aina niin yksiselitteinen. 

Mites harrastukset? Tiedän, että on kovin kliseistä kirjoittaa ''uusista aluista'', mutta muutto uudelle paikkakunnalle antaa aina mahdollisuuden uuteen kappaleeseen elämässä. ''New-me''-ajatus on varmasti poikinut yhdelle jos toisellekkin kipinän kokeilla jotain uutta (tai miksei vanhaakin!) ja ihmeellistä opiskeluaikana. Jumppailun (ja samanmielisten juttujen) lisäksi mua kiinnostaisi jalkapallo + muu joukkueurheilu, teatteri, kuoro, liikuntaryhmien ohjausjutut ja vaikka mikä! Yritäppä siinä sitten päättää, mitä priorisoit ja mille annat aikaa. En myöskään usko, että olen ajatuksieni kanssa yksin. Oikeaa vastausta ei varmaan tähänkään löydy, mutta aina voi yrittää saada mielenrauhaa pohtimalla, kuinka voisi päästä edes yhden askelman elämässä eteenpäin.

Musta tuntuu, että ylipäätään aivankysymys lienee, että kuka haluat olla? Tämän jälkeen voit kysyä itseltäsi, että mitä siihen tarvitaan, jotta pääsisit tavoite-minäksesi. Kun itse pohdin ko. kysymystä, tuntuu se kovin suurelta. Mitä siihen voi edes vastata? Haluasin olla ja tehdä kaikkea mahdollista! Enkä haluaisi, että minua lokeroitaisiin kovin pieneen sarakkeeseen, vaan ajateltaisiin, että olen muutakin kuin ''vain'' treenaaja/suorittaja/mikäikinä. On kuitenkin vaikea olla kaikkea, jos haluaa kehittyä missään... Vai onko sittenkään?

Haluan uskoa siihen, että on olemassa kultainen keskitie, jolla voit kehittyä monialaisena ihmisenä ja samalla jopa nauttia elämästä. Yritän myös muistuttaa aina välillä itselleni, että minulla on koko elämä aikaa aloittaa uusia harrastuksia ja opiskella vaikka mitä. Puntaroituani aihetta päädyin tulokseen, jossa edelleen panostan kilpaurheiluun, koska miksi ei: Olen vielä nuori ja kehityskelpoinen yksilö! Opiskelun ja treenaamisen ohessa yritän kuitenkin pitää silmäni auki myös muiden hienojen mahdollisuuksien osalta, koska opiskeluelämä on kuitenkin niitä täynnä. 

Muistakaa, että aina voi kääntyä takaisin, jos joku valittu suunta ei tunnu oikealta. Jokaisen elämä ja arki on täynnä mahdollisuuksia, jotka valitettavan usein jäävät ''automaattisten valintojen'' takia piiloon. Muistakaa, ettei uusiin alkuihin välttämättä tarvitse edes sitä muuttoa uudelle paikkakunnalle. Koska vaan voit repäistä ja tulla seuraavana päivänä kouluun violetilla tukalla. Koska vaan voit ilmoittautua koekaniiniksi liikuntabiologian opiskelijoiden graduun. Koska vaan voit päättää, että haluat muuttaa maailmaa. 


Se on vaan itsestäs kiinni. Älä anna elämän ohjata sua - ohjaa sä elämääsi.

Henkilön Heta Vihro kuva.
Kuvannut Eveliina Väkeväinen (KIITOS!!)
Aina ei tartte edes luottaa itseensä, vaan heittää ehdotus ilmoille ja katsoa mitä tapahtuu. Tehtiin viime viikonloppuna ihka ensimmäinen kisareissu tämän uunituoreen vikellysotuksen kanssa, enkä voisi olla tyytyväisempi. Ihanaa, että mulla on ystävä, jonka kanssa toteuttaa tämmösiä hienoja juttuja. Uskoakseni kaiken mahtavan resepti taitaakin olla ripaus rohkeutta ja päättäväisyyttä yhdistettynä valtavaan epätietoisuuteen. Koskaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan, mutta eikö olisikin siistiä kokeilla eri juttuja ja ottaa siitä selvää? 

maanantai 7. elokuuta 2017

Viisitoista vaihetta muuttajan mielessä


Tässä tuore oman asunnon omistaja moi.

... Tai ainakin vuokralainen, kai se jo lasketaan?



Tänään aiheeni käsittelee muuttamista, koska arvatenkin se on ollut paljon mielen päällä viime aikoina. Jokainen joskus muuttanut tietää, kuinka stressaavaa ja ärsyttävää toimintaa se muuttaminen voi pahimmillaan olla. Taustaa: olen asunut koko 20 vuotta elämästäni yhdessä ja samassa asunnossa lukuunottamatta pienen vesivahingon aiheuttamaa lyhyttä evakkoa. Millaisin tunnelmin meidän muutto sujui viime viikonloppuna? Viisitoista vaihetta muuttajan mielessä:

Reilusti ennen muuttopäivää:

1. Päättäväisyys: ''Hoidan ajoissa kaikki jutut, niin ei sit tule mikään kiire minkään kanssa...''

2. Epätietoisuus: ''Mitäköhän ihmettä mun pitäis edes hoitaa ennen muuttoa?''

3. Tietämättömyys ja huonot johtopäätökset: ''No mutta kyllähän mulle varmaan riittää peräkärry muuttoon...''

Muuton lähestyessä:

4. Sokea uskominen huonoihin johtopäätöksiin: Kohdan kolme toistaminen

5. Asioiden oikea selvittely, venkslaaminen - ja lopulta kuitenkin kesken jättäminen: Viisi tuntia sähkön hinnan vertailuja etc.

6. Turhautuminen: Edellisen kohdan epäselvyyksien ansiosta - kun kukaan ei tarjottimella tuo sulle vaihtoehtoja, vaan ne pitää kaivaa itse

7. Pakkailu: ''Jes, sain melkein kaikki jo siististi laatikoihin. Enää noi muutamat jutut...''

8. Asiat mittasuhteisiinsa: ''Joo, mulle ei todellakaan riitä peräkärry. Vuokraan pakun'' + virallisten asioiden hoitaminen OIKEASTI: helpoimpaan vaihtoehtoon tyytyminen

9. ''All is good. Kaikkihan näyttää ihan hyvältä... Paitsi mihinköhän mä sen teipin pakkasin..?''

Muuttopäivänä/-päivinä:

10. Helvetti irti: ''Nää ei mahdu. Ei lähellekkään'

11. Turhautuminen ja kiukku: ''Tunkekaa te, ja jättäkää vaikka jotain pois, ihan sama''

12. Tetriksen maailmanmestaruus: ''Huh. Vihdoin''

13. Urheilusuoritus: Kamojen kanto uuteen asuntoon...

14. Tyytyväisyys ja helpotus: ''EI ENÄÄ IKINÄ''

Muuttopäivän jälkeen:

15. ''Ens kerralla mä oon sit taas vähän viisaampi''

Mitä mieltä olitte listauksesta . osuiko mikään kohta oikeaan omalla kohdalla? 

Nämä vaan omia kokemuksia yhdestä muutosta, joka tosiaan oli ensimmäinen ''oikea'' muuttoni! Vinkkejä muille muuttajille:  Varaa reilusti aikaa pakkaamiseen, ja malta elää hetki sielä laatikoiden keskellä. Pakkaa auto edellisenä päivänä ja mahdollisuuksien mukaan hyvällä säällä. Ota mukaan vain ne jutut, joita oikeasti tarvitset. Vuokraa se isompi auto ja muista huolehtia energiatasoistasi, ettei nälkäkiukku vie hermojasi ennen aikoja.

ps. Kiinnostaisiko saada kuvia tästä Jyväskylä-kodista? :)

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Jännitys tiivistyy

Moikka toverit.

Elämä ei ole ihan hirmuisasti viime postauksesta muuttunut: edelleen olen lähdössä opiskelemaan, ja kohta se muuttokin on oikeasti edessä. On kierrelty kirppiksiä, haettu banaanilaatikoita, ostettu huonekaluja, päivitetty vakuutukset, varattu muuttopaku ja tehty sähkösoppari sekä muuttoilmoitus... Pieniä juttuja on vielä hoitamatta, mutta eiköhän niistäkin selvitä. Tuntuu, että edessä olisi yksi sellainen suurempi steppi elämässä, ja ainahan ne tuntuvat hienoilta - kuin saavuttaisi jotain suurta. On vieläkin aivan hullua ylipäätään ajatella, että minä - siis henkilö, joka vihasi puhumista ja puheita koko peruskoulun ajan - pääsi opiskelemaan alaa, jonka pääsykokeena oli puhe. Miten ihmeessä meikäläinen oli muka yksi niistä viidestätoista(?), jotka ko. alalle valittiin? On aika jännää ajatella, kuinka ihminenkin muuttuu ja kehittyy... Ja kuinka uskomattomistakin jutuista voi tulla totta, jos niihin vain itse uskoo.

Uskomatonta on myös se, mitä kaikkea urheilu ja valmentajuus voikaan tarjota. Yksi valmennettavistani sai juuri hiljattain SM-hopeaa, eivätkä muutkaan tyttöni lainkaan huonosti suorittaneet. Miten ihmeessä vajaassa neljässä vuodessa on saatu näin paljon aikaan - tavallaan ihan huomaamatta? On hienoa oikeasti tajuta, kuinka nopeasti tytöt kehittyvät, koska liian lähellähän sitä ei edes huomaa. Ehkä se into ja rakkaus lajiin on osattu välittää myös näille tulevaisuuden tähdille... <3 Muistakaa välillä ottaa etäisyyttä - ja ehkä herätellä myös toisianne katsomaan asioita kauempaa. Kehitystä tapahtuu koko ajan, vaikkei sitä aina huomaisikaan.

Into jatkuu myös vikellysrintaman toisella saralla, sillä syksystä alkaen olen osa pientä Talent-projektia, jonka tavoitteena on auttaa lupaavia nuoria vikeltäjiä, jotka kamppailevat haastavien olosuhteiden kanssa. Hieno juttu, sillä pienen lajin tulee pitää huolta kaikista jäsenistään. Tällä tavoin se saa vahvan perustan kasvaa ja kehittyä. Toivottavasti saadaan pilottivuodelle paljon kiinnostusta, ja pyörät hyvin pyörimään!

Kiirettä siis pitää, ja stressiä on vaikka muille jakaa - mutta eiköhän se tästä. Asioilla on tapana järjestyä, eikä mikään jatku ikuisesti - edes nämä tappavan tylsät ''mitämullekuuluu'' -postaukset. Seuraavana vuorossa astetta syvällisempää ja henkilökohtaisempaa riipaisua. Stay tuned!

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Pääsykoetulokset ja vikellyskuulumisia

Moikkismoi, long time no see. 

Hassua, mutta totta. Viikko takaperin lueskelin opintopolusta, että kyllähän mä puhuin itseni sisään sinne Jyväskylään. Elokuussa aloitan siis viestinnän opinnot Jyväskylän yliopistossa, mikä olikin ykkösvaihtoehtoni hauissa. En löydä sanoja sille, että olen oikeasti muuttamassa ensi kuussa Keski-Suomeen! Apua... pelottavaa, jännittävää ja hieman ahdistavaa. 

Olen viime päivät kuumeisesti yrittänyt löytää siis kämppää: lähetellyt miljoonia sähköposteja, messenger-viestejä ja vastaillut puheluihin... Ja tämä stressi on aivan kamalaa. Toivottavasti kaikki kääntyy kuitenkin hyväksi, ja löydämme kivan asunnon poikaystäväni kanssa. 

Tän hupsun kanssa mä muutan
Ja tää hölmö tulee kaupan päälle
 Mutta mites vikellys? Mitä mun vikellysjutuille kuuluu, ja mitä mä aion niiden kanssa tehdä, jos pian asun 250 kilometrin päässä pk-seudulta? 

Ollaan nyt hyvän ystäväni ja valmennusparini Venlan kanssa kesän ajan koulutelleet kahta uutta (ja hyvin potentiaalista!) hevosta tytöillemme vikellyskäyttöön. Sen verran olen siis vikellellyt, muuten oma treenini on koostunut kehonpainopainoitteisesta salihikoilusta. Kisojen kannalta tämä kausi on ollut aika lailla himmailua, enkä aio ottaa niistä turhia paineita loppukaudestakaan. Saatan osallistua syksyllä joihinkin karkeloihin - mutta hyvin saatan myös olla osallistumatta. Tykkään kyllä kisailusta ja aion ehdottomasti palata ensi kaudelle kisakehään myös kilpailijan roolissa, mutta olen onnellinen että olen osannut laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja laittaa muita asioita vikellyksen edelle (esimerkkinä oma hyvinvointi, koulupaikan varmistaminen ja asuntoasiat tällä hetkellä).

Valmentajana tietysti harmittaa lähteä niin kauas omista tytöistäni, mutta aion pitää valmennussuhteeni niin tiiviinä kuin mahdollista. Tarkoituksena ravata Uudellemaalle joka toinen viikko pitämään viikonlopun treenit. Lisäksi vanhempien tyttöjen kanssa pidetään etäkeskustelua viikottain Skypen välityksellä. Lisäksi toki otan osaa Herojen treenikalenterin ja teemojen suunnitteluun. 

Ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä. Löydän varmasti Jyväskylästäkin paikan jossa treenata oheisjuttuja (- ja mikseipä itse lajiakin), kunhan vaan vähän nään vaivaa. Katsotaan, mihin ratkaisuun päädytään ja mitä kaikkea hienoa tuo uusi kaupunki tuokaan tullessaan! 



Tää tytsy kiittää ja kuittaa! Mikäli haluat pysyä ajan hermolla mun kuulumisistani, niin laitappa hetardi snäpissä seurantaan! 

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Turku-Tampere-Vierumäki-Tampere-Jyväskylä eli matkalaukkuelämää

Vain yksi sana: Pääsykokeita. 

Oon viimeisen viikon aikana vietellyt aikamoista matkalaukkuelämää, kun olen kierrellyt ympäri Suomea koettelemassa omaa osaamistani ja karismaani eri alojen pääsykokeissa. Todella stressaavaa, mutta samaan aikaan niin hauskaa! Kyllähän tässä oikein kilpailuvietti syttyy, kun niin paljon testaillaan ja arvioidaan. 

Ajattelin, että voisin tehdä jokaisesta haustani erillisen videon, jossa avaisin pääsykokeiden tehtäviä sekä tunnelmia. Ehkä niistä voisi olla apua seuraavien vuosien hakijoille, jotka miettivät a) minne hakevat sekä b) millaisia pääsykokeita paikassa X mahtaa olla. 

En kyllä ymmärrä itseäni, mutta edelleen koen tämän pääsykoerumban todella mielekkäänä touhuna. Se onnistumisen elämys - tunne, kun nimesi löytyy jatkoon päässeiden listalta - on kuin huumetta... On hienoa tuntea tehneensä vaikutuksen tuntemattomiin ihmisiin erilaisten tehtävien johdosta. 

On myös niin siisti tunne ylittää itsensä. Olen muun muassa ''joutunut'' pääsykokeissa pitämään jo ties kuinka monta minipuhetta, ja se alkaa olla jo aika hauskaa! Kyllähän mä vieläkin tärisen ja jännitän ihan hirveästi, mutta ehkä mussakin on potentiaalia vielä puhumiseen. Olisi siistiä kyetä pitämään puheita isoille joukoille... Ehkä mä kykenen siihen, kun vaan tarpeeksi harjoittelen.

Myös pari hassua ja iloista sattumusta on tapahtunut. Medianomin kokeissa puheeni jälkeen parikin ryhmäläistäni tuli kehumaan, että olipa muuten hyvä ja idearikas puhe! Lisäksi sain kuulla kommenttia, kuinka ''en varmaan yhtään jännittänyt''... Joka tuli kyllä ihan puskista! Voi olisitpa tiennytkään kuinka paljon jännitinkään...

Toinen hassu asia sattui tänään, kun aamusta asti olin jutustellut yhden tytön kanssa, ja ruokatauolla tuli puheeksi, että minkähän ikäinen mahdan olla. Kun kerroin ikäni, sain vastaukseksi ihmettelevän katseen ja kommentin: ''Ai oho! Mä luulin, että oot ainakin 25!''. Haha. Ja tämäkin kommentti tuli kuitenkin vanhemmalta tytöltä, joten ehkä mä osaan siis joskus olla ihan ihmisiksi ja vaikuttaa fiksulta ja filmaattiselta. Tai sit oon vaan hyvä näyttelemään...

Eipä tässä muita juttuja, huomenna jatkuu vierumäen psykologiset testit ja sen jälkeen pääsykokeista olisi jäljellä ''enää'' pari puheenvuoroa. Toivotaan, että loputkin kokeista sujuisivat mallikkaasti ja saisin paikan jonnekkin mahtavaan kouluun!



Olisiko jollain teistä halua kuulla mun kommenttia eri pääsykokeista sekä ehkä vinkkejä jutuista, joista koen olleen suurta hyötyä erinäisissä koetilanteissa?